Festivaali lastenkirjallisuudesta

Humakin kulttuurituotannon yksikkö on monessa mukana. Niin pienissä kuin isoissa tapahtumissa sekä sellaisissa, jotka ovat isoja pienille.

Maahamme lanseerattiin toukokuussa kaksi ainutlaatuista ja tärkeätä kirjallisuustapahtumaa. Helsingissä Helsinki Lit keräsi paikalle korkean tason kirjailijoita sekä Suomesta että ulkomailta. Samaan aikaan pikkuisessa Naantalissa kaukana pääkaupungista lastenkirjallisuuden festivaali KIRJAHYRRÄ pyörähti niin ikään käyntiin ensimmäistä kertaa.

Humak oli vahvasti mukana näistä jälkimmäisessä. Festivaalin organisaatiossa vaikutti sekä opetushenkilöstöä että opiskelijoita. Lopputuloksena syntyi festivaali, jonka lähtökohdissa ja toteutuksessa näkyivät Humakin arvot. KIRJAHYRRÄ luotiin vahvistamaan lasten lukuharrastuksen kehittymistä ja edistämään yhteiskunnallista keskustelua lastenkulttuurin asemasta.

Ulkoisilta puitteiltaan festivaalit erosivat toisistaan. Helsingin festivaali oli suunnattu aikuisille, Naantalin lapsille ja perheille. Edellinen toteutettiin maksullisena suljetussa tilassa, jälkimmäinen oli kaikille ilmainen ja levittäytyi ympäri kaupunkia rantaravintoloita ja kahviloita myöten. Helsingin tapahtuman budjetti oli noin kymmenkertainen Naantaliin verrattuna ja sekä Suomen suurin sanomalehti että mediatalot olivat näkyvästi istuttamassa festivaalia maamme tapahtumakartalle.

Naantalin tapahtumaa Helsingin Sanomat ei uutisoinut, eikä sille löytynyt valtakunnallista painoarvoa. Alueellinen media Turun Sanomia ja radiokanavia myöten kuitenkin huomioi festivaalin kiitettävästi.

Helsingin tapahtumassa oli kävijöitä kahden päivän aikana 1 200. Naantalissa festivaaliyleisöä riitti kolmelle päivälle lähemmäs 2 000 ja vieläkin enemmän, jos mukaan lasketaan kirjailijoiden lähiseudun kouluihin tekemät vierailut.

Helsinki Lit toteutettiin paljolti Otavan kirjasäätiön tuella. Naantalin tapahtumaa oli rakentamassa lähemmäs 30 yhteistyökumppania, useimmat antamalla panostuksen ohjelmasisältöihin. Suoraa rahallista tukea festivaalin järjestelyistä vastaava yhdistys sai Suomen Kulttuurirahastolta, mikä mahdollisti päätoimisen tuottajan palkkaamisen lyhyeksi aikaa. Festivaalin yksi keskeisimmistä yhteistyökumppaneista oli Naantalin kaupunki, mutta mukana olleiden kirjailijoiden, kustantajien, kirjailijajärjestöjen, kirjastojen ja kirja-alan organisaatioiden myötä festivaalilla oli myös laajempaa kansallista pohjaa.

Sekä Helsinki Lit että KIRJAHYRRÄ olivat luonteeltaan jotakin muuta kuin messutapahtuma. Molemmissa tarkoituksena oli päästää lukijat lähelle kirjailijaa ja antaa areena keskustelulle ja kokemuksille.

Helsingin tapahtumaan en näiden festivaalien samanaikaisuuden takia koskaan päässyt, joten en pysty arvioimaan, miten se onnistui näissä tavoitteissaan. Mutta KIRJAHYRRÄssä kirjoittajan ja lukijan, tarinankertojan ja tarinaa kuuntelevan tai sitä katselevan kohtaamiset toteutuivat taianomaisesti. Kun satapäinen lapsilauma kuuntelee hiirenhiljaa kirjailijaa kertomassa kirjoistaan, tai kun parikymmentä kouluputkensa aloittanutta juuri kirjoittamaan oppinutta lasta hahmottelee paperille kertomuksia unelmistaan, tai kun nukketeatterin hahmot vievät päiväkotilapset johonkin toiseen, lumottuun maailmaan, kirjallisuuden syvin olemus ja sen merkitys palautuu taas mieleen.

Naantalin festivaalilla esiintyjiä oli yli 60 ja tapahtumia mahtui kolmeen päivään lähes 80. Paikalla vieraili maamme lasten- ja nuortenkirjallisuuden huippuja, sanataiteen kouluttajia ja teatteriryhmiä. Tapahtumaan sisältyi myös lastenkirjojen kuvitusnäyttely, animaatio- ja sarjakuvatyöpajoja, kirjavinkkausta sekä aikuisille suunnattuja keskusteluja lasten lukuharrastuksesta ja kirjoista. Festivaalin yhteydessä jaettiin myös Onnimanni ja Anni Swan -kirjallisuuspalkinnot. Monet paikalle saapuneista kirjailijoista tekivät vielä vierailukäyntejä kouluissa.

Esiintyjien ja tapahtumien määrän perusteella KIRJAHYRRÄSTÄ tuli kertaheitolla Suomen suurin lastenkirjallisuuden festivaali.

Humakilaiset olivat keskeisesti vaikuttamassa festivaaliohjelman rakentamiseen ja huolehtivat tietenkin myös tapahtuman tuotannollisista yksityiskohdista. Tapahtuma toimikin oivallisena opinnollisena sekä työelämän käytäntöjä ja yhteistyötä tukevana ja päivittävänä pedagogisena alustana.

Tällä hetkellä näyttää hyvinkin mahdolliselta, että Naantalissa hyrräillään taas vuoden päästä. Ja Humak on myös silloin mukana - aikuisten oikeasti.


Pekka Vartiainen
Kulttuurituotannon yksikkö
Yliopettaja ja festivaalin toiminnanjohtaja

Minun Barcelonani

Nyt on kulunut pian kaksi kuukautta siitä, kun saavuin Barcelonaan työharjoitteluun taidegalleriaan. Jäljellä minulla on vielä tarkalleen 52 päivää.

Kun saavuin Barcelonaan, en tarkkaan tiennyt mitä odottaa, sillä tämä oli ensimmäinen kertani täällä. Kaupunki, joka oli aina kutsunut minua luokseen ja jonne oli aina halunnut mennä – nyt saisin viettää siellä seuraavat 3,5 kuukautta. Olin innoissani ja samalla myös jännittynyt tulevasta.

Asuin ensimmäiset yöt etukäteen varatussa hostellissa, seuraavan viikon ystävällisen pomoni asunnossa ja lopulta kovan työn saavutuksena löysin oman asunnon- erinomaisella paikalla sijaitsevan, ison ja siistin asunnon. Täällä mahtuu majoittamaan ystävät ja perheen, jotka ovat luvanneet tulla kyläilemään. Ensimmäiset viikot menivät totutellessa uuteen ympäristöön, ajatukseen täällä asumisesta sekä tutustumalla uuteen työhön ja ihmisiin. Kaikki oli yllättävän energiaa vievää ja väsyttävää, mutta oman kodin saaminen nopeutti asettumista ja oma arki alkoi vähitellen pyörimään ja käytännön asiat tulivat tutuiksi. Kielitäkin on päässyt harjoittamaan – epävarmat alkeet olivat hallussa jo aikaisemmin, mutta nyt sen kanssa alkaa jo pärjätä täällä! Se oli yksi tavoitteistani.

Aurinkoa ja lämpöä on riittänyt aina tänne lokakuun loppuun saakka. Rannalla ja ulkoillessa on saanut nauttia! Vapaa-aikani vietän lenkkeillessä ja kaupunkiin tutustuessa. Asun lähellä upeita lenkkimaastoja ja hyödynnän niitä lähes päivittäin. Asunnoltani on myös lyhyt kävelymatka töihin gallerialle, bussimatka rannalle ja metropysäkki aivan lähellä, jolla pääsen kulkemaan kätevästi ympäri kaupunkia. 

Työni ja työpaikkani ovat mielenkiintoisia, tosin haastetta jään kaipaamaan – toki uuttakin on tullut vastaan. Olen kuitenkin tottunut Suomessa jo hyvin paljon vaativampaan työnkuvaan, koska ennen valmistumistani olen ollut jo työkentällä palkkatöissä. Tähän täytyy vain asennoitua eri tavalla ja ottaa silti kaikki mahdollinen oppi irti. aDa Art Gallery on taidenäyttelyiden lisäksi mukavan aktiivinen erilaisten tapahtuminen järjestämisessä.

Meillä on tähän mennessä ollut kaksi taidenäyttelyä, yksityisiä juhlia, Gay Gabaret teatteria ja musiikki-iltoja. Luvassa on myös Halloween juhlat, salsa-tanssitunteja, lisää musiikkia ja uusia näyttelyjä. 

Tässä kohtaa voin kertoa muutamalla sanalla myös omasta projektistani, joka on työn alla. Tarkemmin sen työvaiheista ja lopputuloksesta kerron loppuraportissa. Olen käynnistänyt projektin nimeltä Finnish Exhibition Contest ja sanansa mukaan kyseessä on suomalaisille taiteilijoille suunnattu näyttelykilpailu, joka toteutetaan täällä Barcelonassa. Voittaja saa palkinnokseen oman henkilökohtaisen taidenäyttelyyn aDa Art Galleryssa vuoden 2015 kesällä. Olen aktiivisesti markkinoinut kilpailua suomalaisille taiteilijaseuroille ja taidekouluille. Suomen taiteilijaseura, Suomen Suurlähetystö ja muutama muu pienempi taiteilijaseura ovat lähteneet mukaan tiedottamiseen.

Lisäksi apunani toimii täällä Barcelonassa asuva suomalainen kuvataiteilija Maija Tuurna. Otin häneen yhteyttä, ja ennen kun hän oli edes lukenut sähköpostiviestiäni törmäsimme sattumalta aDassa yksissä juhlissa – mikä sattuma tällaisessa miljoonakaupungissa! Olemme tavannee muutaman kerran, hän toimii kilpailun tuomarina ja auttaa tiedottamaan asiasta eteenpäin. Tärkeä verkosto ja kontakti! Olen myös saanut tavata toisen menestyksekkään suomalaistaiteilijan täällä – Riiko Sakkinen kutsui minut näyttelynsä avajaisiin ja pääsin tapamaan häntä henkilökohtaisesti. Hieno kokemus sekin!

Nyt odotan mielenkiinnolla tulevia viikkoja, sillä loppu aikana minulle on tulossa paljon vieraita Suomesta! Pääsen esittelemään työtäni, kotiani ja Barcelonaan. Olen myös ollut täällä enemmän yksin kuin koskaan ennen elämässäni, joten ystäviä ja perhettä alkaa olla kieltämättä aikamoinen ikävä, joten mahtavuutta! 

Hasta luego amigos!

Annukka Vauhkonen

kansainvälisessä vaihdossa

Vaihdossa: University of Kentucky, Arts Management

Humakilla on keväästä 2011 lähtien ollut sopimus amerikkalaisen Kentuckyn yliopiston kanssa opiskelijavaihdosta. Yksi humakilainen kulttuurituotannon opiskelija on ollut vuosittain vaihdossa Kentuckyssa. Vastavuoroisesti yksi Kentuckyn opiskelija tulee vuosittain Suomeen. Humakin opiskelijoilta ei peritä erillisiä lukukausimaksuja. Lähtevä kulttuurituotannon opiskelija saa erillisen matkastipendin, joka vastaa suuruudeltaan Erasmus-tukea. Vaihdon ajankohta on aina kevät. 

Opiskelijalla on n. 30 000 opiskelijan tiiviissä kampusyhteisössä hyvät mahdollisuudet erilaisiin harrastuksiin opiskelun ohessa, kuten Turun kampuksen kulttuurituotannon opiskelija Iida-Amalia Nikkilä kevään 2014 opiskelijavaihtokokemuksiaan kuvaa:

Olen kolmannen vuoden kulttuurituottajaopiskelija Turusta. Kulttuurituottajaksi hain aikanaan pitkän tanssitaustani myötä sekä olen ollut koulussa aina “se aktiviinen” asioiden järjestäjä. Valmistuttuani haluaisin työskennellä tanssin/liikunnan ja lasten parissa. Olin vaihto-oppilaana Kentuckyn Yliopistossa Lexingtonissa keväällä 2014. Opiskelin Kentuckyssa kulttuurituotantoa kahdella eri kurssilla. Niiden lisäksi opiskelin tanssia ja teatteria.

Paljon projekteja ja yhdessä ideointia

Kulttuurituotanto oli hyvin samantapaista kuin Suomessa, paljon projekteja ja yhdessä ideointia. Teimme projektin “Future Doors” jossa halusimme tuoda taidetta ihmisille, jotka eivät näe tai koe sitä. Linkki Facebook-sivuumme. Työskentely “amerikan tapaan" oli hyvin kiinnostavaa sekä opettavaista. Tanssi- ja teatteriopinnot olivat sellaisia kursseja, mitä Suomesta en olisi saanut ja olin erittäin tyytyväinen näihin kurssivalintoihini.

Opiskelu Kentuckyssa oli helppoa sekä työntäyteistä. Kaikilla kursseillani oli paljon kirjoitustehtäviä sekä kotitehtäviä, aikaa kuluikin noin kaksi tuntia päivässä kotitehtäviin. Kurssit olivat hyvin mielenkiintoisia sekä opettajien tapa opettaa, näistä syistä olin hyvin motivoitunut opiskeluun koko vaihtoni ajan. Varsinaista koulua minulla oli noin kolme tuntia päivässä, mutta projektit ja itsenäiset tehtävät pidensivät päivää.

Teatteria, urheilua, hevosia

Yksi koulutehtävistäni oli käydä kaikissa Kentuckyn Yliopiston teatteriesityksissä. Esitykset olivat upeita ja täysin opiskelijoiden toteuttamia. Koulutehtävä ei tuntunut oikeastaan koululta lainkaan, se mahdollisti upeat teatterikokemukset. Lexingtonissa on paljon opiskelija-aktiviteetteja, koska suurin osa asukkaista on opiskelijoita ja opettajia.

Urheilumahdollisuudet ovat huikeat! Yliopistolla on oma kuntokeskus, jossa on iso kuntosali, sisärata, kiipeilyseinä, uimahalli, tenniskenttiä 16kpl ja kaikkea muuta. Urheilu olikin suuressa osassa arjessani. Yliopiston koripallojoukkue sekä cheerleading joukkue ovat USA:n parhaimpia. Kentucky on kuuluisa hevosistaan, etenkin Lexington. Lexingtonissa järjestetäänkin kuuluisat hevoskilpailut, joihin tulee paljon ihmisiä ympäri maailmaa, kisoihin pukeudutaan parhaimpiin ja veikataan voittaja hevosta. Kisat kestävät kuukauden ajan ja ne järjestetään huhtikuussa.

Kentuckyyn vaihtoon lähtijän on hyvä muistaa, että opiskelu Yhdysvalloissa ei ole halpaa ja matka on pitkä. Yhdysvalloissa on oma kulttuurinsa, joka on hienoa ja ajoittain ei niin hienoa. Kannustan kuitenkin kaikkia vaihtoon lähtijöitä osallistumaan ja kokeilemaan elämää ulkomailla, kokemukset ovat kultaakin arvokkaampia!

Iida-Amalia Nikkilä 

Tutustu oppilaitokseen
Esimerkkejä projekteista

Rahasta vai rakkaudesta?

Talouden ja kulttuurin väliset kytkökset olivat näkyvästi tapetilla kulttuurituotannon alan tärkeimmässä vuosittaisessa tapaamisessa. Euroopan kulttuurituotannon kouluttajien ja tutkijoiden verkoston (ENCATC) konferenssi järjestettiin tänä vuonna Brnossa, Tshekissä. Syyskuun tapaamiseen oli ilmoittautunut mukaan 130 edustajaa yli kolmestakymmenestä maasta.

Konferenssin teemassa, New Challenges for the Arts and Culture: Is it just about money?, kuvastuu hyvin kulttuurialaakin koskettava kysymys talouden globaaleista ongelmista. Julkisen sektorin tuen hiipuminen on vaikuttanut erityisen voimakkaasti Euroopassa, jossa kulttuurilla on ollut maasta riippumatta erityisasema yhteiskunnallisen rahoituksen piirissä. Sitä mukaa, kun verorahoja on siirretty kattamaan muita valtionhallinnon menoja ja kulttuurialan laitokset ja organisaatiot ovat joutuneet tiukan kulukuurin piiriin, vaihtoehtoisten rahoitusmuotojen etsiminen on ollut elinehto.

Taloudellinen kriisi on pitkittyessään johtanut kehitykseen, jossa kulttuuriala on ensivaiheen shokin, hämmennyksen ja suoranaisen lamaantumisen jälkeen alkanut sopeutua ja hyväksyä nykytilanteen.  Tässä "uudessa normaalissa" kulttuurin parissa työtään tekevät ovatkin hakeutuneet yhä innokkaammin kohti yksityisen sektorin tarjoamia palveluita ja mahdollisuuksia. Mielenkiintoista kyllä, samaan aikaan  myös vapaaehtoistyön ja kansalaisyhteiskuntaa rakentavien yhteisöllisten  ja taloudellista voittoa tuottamattomien toimintamallien rooli on vahvistunut entisestään. Kulttuuria tehdään tänään yhtä suurella intohimolla niin rahasta kuin rakkaudesta.

Kulttuurituotannon alan sosiaaliset, esteettiset ja taloudelliset haasteet olivat näin keskiössä, kun alalla toimivat tuottajat, opettajat, tutkijat ja opiskelijat kävivät purkamaan yhtälöä lukuisten asiantuntijaluentojen, paneelikeskustelujen ja työryhmien avustuksella. Pedagogisia haasteita riittää mm. senkaltaisten opetusohjelmien kehittämiseen, jotka ohjaavat tulevia tuottajia löytämään hyviä rahoituslähteitä ja joiden ytimessä kulkee projektien hallinta monialaisessa ja -kulttuurisessa ympäristössä. Vaihtoehtoiset tuotanto- ja markkinointimallit kuuluvat niin ikään tähän samaan koulutukselliseen haastepakettiin, joka vie kulttuurituotannon toimintakenttää osallistavuuden vahvistamiseen, markkina-analyysien tehokkaampaan käyttöön, strategiseen suunnitteluun, yhteistuotantoihin sekä uuden teknologian suomien mahdollisuuksien äärelle. Jälkimmäiseen liittyy myös kulttuurialan organisaatioiden entistä parempi kyky toimia online, aina lähellä kuluttajaa ja aina tavoitettavissa.

Mutta, kuten konferenssin teemaan kuului kysyä, onko kaikessa aina kysymys vain rahasta ja tehokkuudesta? ENCATC:n sisarorganisaation, pohjoisamerikkalaisen AAAE:n (Association of Arts Administration Educators) presidentti Alan Salzenstein korosti omassa puheenvuorossaan sitä, miten tärkeätä on tuntea ja tunnistaa erilaisten rahoitusmekanismien taustalla toimivat intressiryhmät. Kun koulutuksen, kulttuurin ja taiteen sekä elinkeinoelämän tiet kohtaavat nykyisessä tilanteessa yhä useammin ja yhä suoremmin talouteen kytkettyinä, toiminnan eettiset, moraaliset  ja esteettiset periaatteet on syytä olla kaikilla kirkkaina mielessä. Taide ja kulttuuri ei voi olla vain rahantekemisen jatke, eikä elinkeinoelämän saa antaa liikaa ohjata sitä, mitä kulttuurialalla tapahtuu tai mihin suuntaan sitä viedään.

Kulttuurituotannon kouluttajien ja alalla toimivien tuottajien on siis samaan aikaan seurattava tarkkaan, mitä talouden liikenteessä tapahtuu, mutta muistettava katsoa ajoittain myös taustapeiliin. Sieltä saattaa löytyä jotain vieläkin mielenkiintoisempaa.

Muutamissa kommenttipuheenvuoroissa korostettiin niin ikään kolmannen sektorin vahvistumista erityisessä itäisessä Euroopassa. Vaikka valtiovalta ajoittain pyrkii kontrolloimaan vapaaehtoiseen kansalaistoimintaan perustuvien järjestöjen toimintaa, kulttuurialalla monet mielenkiintoisimmat ilmiöt tapahtuvat yhteisöllisen tekemisen ja yhteistyön myötäavustuksella. Uudet markkinointi-, rahoitus- ja tuotantomallit seuraavat toimintalogiikkaa, jossa ansainta ei ole listan kärjessä, eikä edes säätelemässä sitä, mitä ihmiset voivat yhdessä aikaansaada.

Kuten aiemmissakin ENCAT:n konferensseissa, myös Brnossa ohjelmaan kuuluivat kulttuurikohteiden vierailujen ja teemaseminaarien (kulttuuri ja hyvinvointi, kaupunkikulttuuri, kulttuuriperintö, luovat toimialat, kansainvälisyys) ohella tutkimus- ja projektiesittelyt. Itse osallistuin istuntoon, jossa esiteltiin tutkimushankkeita Puolasta, Saksasta ja Italiasta. Oma esitykseni sijoittui Suomeen ja käsitteli Humakin kulttuurituotannon yksikön yhdessä Metsähallituksen kanssa toteuttamaa hanketta matkailun ja kulttuurin kohtaamisesta. Mätäsmetäs-hankkeessa  kehitetään uusia palvelutuotteita metsäluontokohteiden hyödyntämiseen turismin näkökulmasta. Yksivuotisen hankkeen tuloksena on syntynyt pelillisiä palvelutuotteita, joita hyödynnetään paitsi eri matkailijaryhmien myös koulutuksen ja opetuksen käyttöön. 

Mätäsmetäs-hankkeen eri aloja (kulttuuri, talous, matkailu, hyvinvointi ja terveys) yhdistävä toimintamalli kiinnosti monia. Myös hankkeen tuloksena kehitetty peli, jossa hyödynnetään niin yhteisöllisyyden, peliteollisuuden kuin mobiiliteknologian lähestymistapoja, herätti paitsi hilpeyttä myös vakavampaa pohdiskelua mallin sovellusmahdollisuuksista ja siihen sisältyvistä laajemmista filosofisista ja ekologisista kysymyksistä.

ENCATC:n konferenssin isoa kysymystä rahan suhteesta taiteeseen ja kulttuuriin valotettiin kolmen päivän aikana monelta eri suunnalta. Lopputulema vastasi varmasti monen osallistujan ennakkokäsitystä; taiteen ja kulttuurin merkitys löytyy ehkä muualta kuin pankkien ja valtiovarainministeriöiden kabineteista, mutta sen toteuttamiseen tarvitaan inhimillisen otteen ohella myös talouden tunnuslukuja.

Loppujen lopuksi kysymys taitaa olla siitä, että kaikessa ennakoimattomuudessaan ja arvoituksellisuudessaan talous ja kulttuuri edustavat saman kolikon kahta eri puolta. Poliittinen kysymys on puolestaan se, kenen me annamme heittää kolikon ilmaan. Se kumpi puoli päällä kolikko edessämme lopulta makaa, se on sitten ihan jonkin muun tason kysymys.

Pekka Vartiainen
yliopettaja
Humak