Kollega kävi hiljattain kansainvälisyyskasvatusta käsittelevässä seminaarissa. Tilaisuuden avasi ministeriön nokkahenkilö, joka korosti omassa puheenvuorossaan maailmankansalaiseksi kasvamisen tärkeyttä. Toinen puhuja viittasi YK:n Ihmisoikeuksien julistukseen ja sen pykälään 26, jossa määritellään kasvatuksen roolia: "Opetuksen on pyrittävä ihmisen täyteen kehittämiseen sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamiseen ja vahvistamiseen. Sen tulee edistää ymmärrystä, suvaitsevaisuutta ja ystävyyttä kaikkien kansakuntien ja kaikkien rotu- ja uskontokuntien kesken sekä pyrkiä edistämään YK:n toimintaa rauhan ylläpitämiseksi."
Näinä aikoina, kun monikulttuurisuus ei toimi - kuten Britannian ja Saksan hallitsijat ovat päättäneet - ja kun maailmalla odotetaan kauhulla Euroopan rannoille iskeytyvää seuraavaa kansainvaellusta, puheet kansainvälisyyskasvatuksesta, suvaitsevaisuudesta, kansakuntien välisestä ystävyydestä ja perusvapauksien kunnioittamisesta kuulostavat kovin korneilta. Ajan henki, Zeitgeist, ei suosi idealismia.
Vaikuttaa vahvasti jopa siltä, että Suomen nurkkakuntaisesta, epäilevästä ja kylmän rationaalisesta ulkomaalaispolitiikasta ollaan tekemässä mallia muille maille.
Kansainvälisyyskasvatusta tarvitaan juuri siellä, missä sitä ei tarvita. Näinä aikoina, kun aine ja materia viettävät riemujuhliaan, idealismia on syytä tukea jo tasapainonkin kannalta. Maailmankansalaiseksi kasvaminen on idealistinen tavoite, ei välttämättä kovin järkevä, mutta silti ihailtava, jotenkin kulttuurinen. Tulla ihmiseksi, joka olet: henkisen ja aineellisen minuutesi kantajaksi.
Kasvattajan osa ei ole helppo, puhumattakaan kasvajasta. Siihen vaaditaan jatkuvaa toistoa. Ja uskoa ja luottamusta ja vakaumusta, että myös maan rajojen ulkopuolella elävien ja ulkopuolelta saapuvien ihmisten kohtaaminen on arvokasta. Että ihminen on muutakin kuin se peilistä takaisin tuijottava kuva.
Pekka Vartiainen
yliopettaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti