Maailma on pieni ja kutistuu

Kansainvälistymisestä puhutaan aina isolla tunteella ja paksuilla kirjaimilla. Yksikään oppilaitos Suomessa ei rohkene olla lisäämättä siihen liittyvää strategista liturgiaa omaa toimintaa kuvaaviin julkilausumiin ja suunnitelmapapereihin. Koska kansainvälistyminen on osa hallituksen, siis Suomen virallista ulko- ja sisäpolitiikka, sen on tultava lihaksi myös hallituksen linjauksista vastuussa olevien ministeriöiden ja lopulta toimenpiteistä huolehtivien tahojen, mm. oppilaitosten omissa aktiviteeteissa.

Tämä ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että vielä on maassamme ihmisiä, jotka ovat muokanneet ylemmän tahon tahtotilasta itselleen toisen ihon, jossa viihtyä.

Korkeakouluissa kansainvälistyminen tarkoittaa paljolti EU:n rahoituksella pyörivää Erasmus-ohjelmaa ja siihen liittyviä toimintoja. On opiskelijoiden, opettajien ja henkilökunnan Euroopan sisällä tapahtuvaa vaihtoa maasta toiseen, intensiivikursseja, kielikursseja, koulujen välisiä rajat ylittäviä hankkeita, konferensseja tai akateemisten verkostojen perustamista. Kyseessä on maailman parhaiten menestynyt vaihto-ohjelma, jossa vuositasolla yli 200 000 opiskelijaa suorittaa harjoittelua tai opiskelee toisessa maassa.

Suomesta lähti (ks. Cimon tilastot) lukuvuonna 2009-10 opiskelemaan ulkomaille reilu 3 500 opiskelijaa ja harjoittelemaan hieman yli 1 000. Suosituin kohdemaa oli Saksa, seuraavina Espanja ja Iso-Britannia. Harjoittelun ykköskohde oli Espanja. Opettajavaihdossa käväisi yli 1 000 opettajaa ja henkilökuntavaihdossa n. 600.

Suomeen reitiltään eksyneitä leivosia saapui hieman yli 7 000.

EU pisti rahaa palaamaan tähän kaikkeen 415 miljoonaa euroa. Tavoitteena on, että vuoteen 2013 mennessä ohjelmaan olisi osallistunut sen käynnistämisvuodesta 1987 lähtien 3 000 000 opiskelijaa. 

Erasmus-ohjelman hyödyt oppilaitoksille ja yksittäisille ihmisille ovat ilmeiset. Oman toiminnan vertaaminen ja kehittäminen, verkostoituminen, mielenkiintoisten opiskelu- ja työmahdollisuuksien avaaminen, kielitaidon parantaminen... Myös HUMAKissa tilaisuutta on käytetty hyväksi kiitettävissä määrin. Vaihtoluvuillaan (47 opiskelijaa ja 13 henkilöstöön kuuluvaa) HUMAK sijoittuu valtakunnan parempaan keskiarvoon.

Kulttuurituottajaopiskelijoita Suomesta, Bulgariasta ja Saksasta

Kulttuurituotannon yksikkö on sisäistänyt Erasmus-hengen paitsi lähettämällä vuosittain kymmenkunta tulevaa tuottajaa opiskelemaan alaa korkeakouluihin ja harjoittelemaan ulkomaisiin organisaatioihin myös toteuttamalla kursseja yhteistyössä ulkomaisten kumppaneiden kanssa. Yksi viimeksi mainituista oli toukokuun lämmittämässä Bulgariassa pidetty eurooppalaiseen kulttuuripolitiikkaan keskittyvä opetusjakso, jossa suomalaiset opiskelijamme pääsivät tekemään yhteistyötä bulgarialaisten ja saksalaisten kollegoidensa kanssa. Viime vuonna oltiin Suomessa, nyt Bulgariassa ja ensi vuonna Saksassa. EU:n tuella, hyvin vahvasti, ja iloisin mielin.

Monta kertaa EU-kriittisissä keskusteluissa unohdetaan ne myönteisiksi katsottavat seikat, jotka puhuvat yhtenäisen Euroopan puolesta. Aktiivinen integraatiopolitiikka on johtanut tilanteeseen, jossa tämänpäivän opiskelijalla on käytännössä opiskeluympäristönään koko Euroopan manner. Käytti hän tämän tilaisuuden tai ei, maailma on lopulta aika pieni ja kutistuu yhä vain. Parempi olisi ottaa koppi ja pikkupallo haltuun.

Pekka Vartiainen, kv-asioista vastaa yliopettaja

Onko hyvä viihde parempaa kuin huono taide?

Kulttuurialalla korostuu nyt melko voimakkaasti puhe luovasta taloudesta, yrityselämän kehittämisestä ja kulttuuriviennin uskomattomista mahdollisuuksista. Kulttuurituotannon opettajana puolustan kulttuurin hyödyllisyyttä, sen soveltamista ja popularisointia, mutta samalla haluan muistuttaa valmistuvia tuottajia siitä että kulttuuri ja taide ovat myös elämän itsenäinen ja riippumaton osa-alue. Taiteen erityisyyteen kuuluu se, että sillä kentällä on sallittua leikkiä, epäonnistua, kokeilla luoda uutta tai vaikka tuhota vanhaa jos siltä tuntuu. Tällaisena vapauden alueena kulttuuri ja taide ovat arvokkaita ihan ilman hyötynäkökulmia. Taide on erityinen tapa hahmottaa todellisuutta ja yhteiskuntaa. Ilman tätä erityistä tapaa monet taiteen tekijät, kokijat tai vastustajatkaan eivät saisi samanlaista otetta yhteiskunnasta ja elämästä kuin mitä he voivat saada taiteen avulla. Monille taiteeseen sitoutuneille tekijöille ja tuottajille taide on ainoa tapa olla yhteiskunnan jäsen.

Toisaalta usein myös liioitellaan taiteen yhteisöllisyyttä rakentavaa voimaa, sen merkitystä kansalliselle identiteetille ja sen kasvattavaa vaikutusta. Usein vain osa taiteesta kykenee tai pyrkiikään täyttämään noita yleviä vaatimuksia. Hyvä taide toki pystyy määrittelemään itselleen yhteiskunnallisesti merkittäviä tavoitteita ja jopa täyttämään ne, mutta kaikki taide ei aina onnistu tavoitteitaan selkeästi esittämään tai niitä täyttämään, ja silti sitä pitää vaalia ja esittää. Se vähän kehnompikin taideteos on aina jollekin juuri se korvaamaton oivallus maailman tai oman itsensä ymmärtämiseksi. Ja taiteelle itselleen olisi tuhoisaa, jollei monenlaista taidetta esitettäisi erilaisille yleisöille. Taide ei myöskään lähtökohtaisesti ole ainoastaan positiivisten elämysten temmellyskenttä, vaan kriittinen alue, jolla on tietty velvoite lunastaa sille myönnetyt vapaudet olemalla kriittinen ja uudistumalla. Sen tulee haastaa yleisönsä ja uudistaa myös omat rajansa aina silloin tällöin.

Meillä suomessa kansallisen korkeataiteen perinne ja siihen tukeutuva eliitti on melko heikko. Korkeataidetta on meillä viljelty vain 150 vuotta, ja vaikka sen merkitys suomalaisuuden rakennusaineena on iso, niin puusta sitä on kuitenkin ihan vastikään alas laskeuduttu ja siitä sitä on kulttuuriakin rakennettu. Tämä on kulttuurituottajille sekä uhka että mahdollisuus: Toisaalta vastustus populaarikulttuuria ja esimerkiksi tosi-tv:n tai pelimaailmojen kaltaisia uusia ilmiöitä kohtaan on melko pientä, mutta toisaalta vaikeampia ja monimutkaisempia taiteellisia arvoja tavoittelevan taiteen puolustajia on aika harvassa. Korkeataidekaan ei kuitenkaan saa eristäytyä norsuluutorniinsa ja unohtaa yleisöä. Sen tulee popularisoida viestiään ja rohkaista tai houkutella uusia yleisöjä pitkäjänteisempien ja vaativampien taidekokemuksien pariin.

”Hyvä viihde on parempaa kuin huono taide”. Näin voidaan väittää, esimerkiksi laadukas tv-draama synnyttää keskustelua ja uudistaa katsojien ajatusmaailmaa siinä missä mikä tahansa taide. Viihteestä ovat kiinnostuneita myös yleisöt, rahoittajat ja esityskanavat. Viihteen suhteet yhteiskuntaan ovat helposti kiinteämpiä kuin taiteen. Taiteen puolustajia on harvassa. Muutamilla vanhan sukupolven taideihmisillä on vielä muistissa 1960-luvun Frankfurtin koulukunta, jonka mukaan viihde turruttaa ja peittoaa alleen kaiken kriittisen kulttuurin mahdollisuuden. Vielä 50-luvun Amerikassa kriittiset mediataiteilijat visioivat televisiosta, että sen ylivertaisten viestintämahdollisuuksien myötä koko kansa vihitään salamannopeasti tieteen saloihin ja yhteiskunta muuttuu rationaalisesti ohjautuvaksi. Voidaan myös kysyä, mihin taiteen itseisarvoa ja sille myönnettyä kriittistä potentiaalia ja yhteiskunnallista asemaa tarvitaan? Harvoin käytän tätä argumentti, mutta ehkä tässä on paikallaan vedota historiaan: taiteen vapauden ja itseisarvon häviäminen on historiassa johtanut useimmiten totalitarismiin. Mutta taiteen on silti puolustettava asemaansa, osoitettava merkitystään ja uudistuttava. Tässä juuri tuottajilla on avainrooli, he järjestävät taide-esityksen suhteet yleisöön, mediaan ja yhteiskuntaan.

Tuottaja työskentelee aika paljon hyötynäkökohtien ja erilaisten taiteelle asetettujen tavoitteiden täyttymisen parissa, mutta hänenkin tulee riittävästi pohtia miksi hän tuottaa kulttuuria ja taidetta, minkälaisia ääniä hän haluaa tuoda esiin. Tuottajan tulee myös vaalia taiteen mahdollisuuksia elää yhteiskunnassamme niin kiinnostuksena, harrastuksena kuin taiteena, ammattina ja vielä hyvinvointipalveluna tai vientituotteenakin.

Jyrki Simovaara, kulttuurituotannon lehtori, HUMAK Kauniainen