Maailma on pieni ja kutistuu

Kansainvälistymisestä puhutaan aina isolla tunteella ja paksuilla kirjaimilla. Yksikään oppilaitos Suomessa ei rohkene olla lisäämättä siihen liittyvää strategista liturgiaa omaa toimintaa kuvaaviin julkilausumiin ja suunnitelmapapereihin. Koska kansainvälistyminen on osa hallituksen, siis Suomen virallista ulko- ja sisäpolitiikka, sen on tultava lihaksi myös hallituksen linjauksista vastuussa olevien ministeriöiden ja lopulta toimenpiteistä huolehtivien tahojen, mm. oppilaitosten omissa aktiviteeteissa.

Tämä ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että vielä on maassamme ihmisiä, jotka ovat muokanneet ylemmän tahon tahtotilasta itselleen toisen ihon, jossa viihtyä.

Korkeakouluissa kansainvälistyminen tarkoittaa paljolti EU:n rahoituksella pyörivää Erasmus-ohjelmaa ja siihen liittyviä toimintoja. On opiskelijoiden, opettajien ja henkilökunnan Euroopan sisällä tapahtuvaa vaihtoa maasta toiseen, intensiivikursseja, kielikursseja, koulujen välisiä rajat ylittäviä hankkeita, konferensseja tai akateemisten verkostojen perustamista. Kyseessä on maailman parhaiten menestynyt vaihto-ohjelma, jossa vuositasolla yli 200 000 opiskelijaa suorittaa harjoittelua tai opiskelee toisessa maassa.

Suomesta lähti (ks. Cimon tilastot) lukuvuonna 2009-10 opiskelemaan ulkomaille reilu 3 500 opiskelijaa ja harjoittelemaan hieman yli 1 000. Suosituin kohdemaa oli Saksa, seuraavina Espanja ja Iso-Britannia. Harjoittelun ykköskohde oli Espanja. Opettajavaihdossa käväisi yli 1 000 opettajaa ja henkilökuntavaihdossa n. 600.

Suomeen reitiltään eksyneitä leivosia saapui hieman yli 7 000.

EU pisti rahaa palaamaan tähän kaikkeen 415 miljoonaa euroa. Tavoitteena on, että vuoteen 2013 mennessä ohjelmaan olisi osallistunut sen käynnistämisvuodesta 1987 lähtien 3 000 000 opiskelijaa. 

Erasmus-ohjelman hyödyt oppilaitoksille ja yksittäisille ihmisille ovat ilmeiset. Oman toiminnan vertaaminen ja kehittäminen, verkostoituminen, mielenkiintoisten opiskelu- ja työmahdollisuuksien avaaminen, kielitaidon parantaminen... Myös HUMAKissa tilaisuutta on käytetty hyväksi kiitettävissä määrin. Vaihtoluvuillaan (47 opiskelijaa ja 13 henkilöstöön kuuluvaa) HUMAK sijoittuu valtakunnan parempaan keskiarvoon.

Kulttuurituottajaopiskelijoita Suomesta, Bulgariasta ja Saksasta

Kulttuurituotannon yksikkö on sisäistänyt Erasmus-hengen paitsi lähettämällä vuosittain kymmenkunta tulevaa tuottajaa opiskelemaan alaa korkeakouluihin ja harjoittelemaan ulkomaisiin organisaatioihin myös toteuttamalla kursseja yhteistyössä ulkomaisten kumppaneiden kanssa. Yksi viimeksi mainituista oli toukokuun lämmittämässä Bulgariassa pidetty eurooppalaiseen kulttuuripolitiikkaan keskittyvä opetusjakso, jossa suomalaiset opiskelijamme pääsivät tekemään yhteistyötä bulgarialaisten ja saksalaisten kollegoidensa kanssa. Viime vuonna oltiin Suomessa, nyt Bulgariassa ja ensi vuonna Saksassa. EU:n tuella, hyvin vahvasti, ja iloisin mielin.

Monta kertaa EU-kriittisissä keskusteluissa unohdetaan ne myönteisiksi katsottavat seikat, jotka puhuvat yhtenäisen Euroopan puolesta. Aktiivinen integraatiopolitiikka on johtanut tilanteeseen, jossa tämänpäivän opiskelijalla on käytännössä opiskeluympäristönään koko Euroopan manner. Käytti hän tämän tilaisuuden tai ei, maailma on lopulta aika pieni ja kutistuu yhä vain. Parempi olisi ottaa koppi ja pikkupallo haltuun.

Pekka Vartiainen, kv-asioista vastaa yliopettaja

Onko hyvä viihde parempaa kuin huono taide?

Kulttuurialalla korostuu nyt melko voimakkaasti puhe luovasta taloudesta, yrityselämän kehittämisestä ja kulttuuriviennin uskomattomista mahdollisuuksista. Kulttuurituotannon opettajana puolustan kulttuurin hyödyllisyyttä, sen soveltamista ja popularisointia, mutta samalla haluan muistuttaa valmistuvia tuottajia siitä että kulttuuri ja taide ovat myös elämän itsenäinen ja riippumaton osa-alue. Taiteen erityisyyteen kuuluu se, että sillä kentällä on sallittua leikkiä, epäonnistua, kokeilla luoda uutta tai vaikka tuhota vanhaa jos siltä tuntuu. Tällaisena vapauden alueena kulttuuri ja taide ovat arvokkaita ihan ilman hyötynäkökulmia. Taide on erityinen tapa hahmottaa todellisuutta ja yhteiskuntaa. Ilman tätä erityistä tapaa monet taiteen tekijät, kokijat tai vastustajatkaan eivät saisi samanlaista otetta yhteiskunnasta ja elämästä kuin mitä he voivat saada taiteen avulla. Monille taiteeseen sitoutuneille tekijöille ja tuottajille taide on ainoa tapa olla yhteiskunnan jäsen.

Toisaalta usein myös liioitellaan taiteen yhteisöllisyyttä rakentavaa voimaa, sen merkitystä kansalliselle identiteetille ja sen kasvattavaa vaikutusta. Usein vain osa taiteesta kykenee tai pyrkiikään täyttämään noita yleviä vaatimuksia. Hyvä taide toki pystyy määrittelemään itselleen yhteiskunnallisesti merkittäviä tavoitteita ja jopa täyttämään ne, mutta kaikki taide ei aina onnistu tavoitteitaan selkeästi esittämään tai niitä täyttämään, ja silti sitä pitää vaalia ja esittää. Se vähän kehnompikin taideteos on aina jollekin juuri se korvaamaton oivallus maailman tai oman itsensä ymmärtämiseksi. Ja taiteelle itselleen olisi tuhoisaa, jollei monenlaista taidetta esitettäisi erilaisille yleisöille. Taide ei myöskään lähtökohtaisesti ole ainoastaan positiivisten elämysten temmellyskenttä, vaan kriittinen alue, jolla on tietty velvoite lunastaa sille myönnetyt vapaudet olemalla kriittinen ja uudistumalla. Sen tulee haastaa yleisönsä ja uudistaa myös omat rajansa aina silloin tällöin.

Meillä suomessa kansallisen korkeataiteen perinne ja siihen tukeutuva eliitti on melko heikko. Korkeataidetta on meillä viljelty vain 150 vuotta, ja vaikka sen merkitys suomalaisuuden rakennusaineena on iso, niin puusta sitä on kuitenkin ihan vastikään alas laskeuduttu ja siitä sitä on kulttuuriakin rakennettu. Tämä on kulttuurituottajille sekä uhka että mahdollisuus: Toisaalta vastustus populaarikulttuuria ja esimerkiksi tosi-tv:n tai pelimaailmojen kaltaisia uusia ilmiöitä kohtaan on melko pientä, mutta toisaalta vaikeampia ja monimutkaisempia taiteellisia arvoja tavoittelevan taiteen puolustajia on aika harvassa. Korkeataidekaan ei kuitenkaan saa eristäytyä norsuluutorniinsa ja unohtaa yleisöä. Sen tulee popularisoida viestiään ja rohkaista tai houkutella uusia yleisöjä pitkäjänteisempien ja vaativampien taidekokemuksien pariin.

”Hyvä viihde on parempaa kuin huono taide”. Näin voidaan väittää, esimerkiksi laadukas tv-draama synnyttää keskustelua ja uudistaa katsojien ajatusmaailmaa siinä missä mikä tahansa taide. Viihteestä ovat kiinnostuneita myös yleisöt, rahoittajat ja esityskanavat. Viihteen suhteet yhteiskuntaan ovat helposti kiinteämpiä kuin taiteen. Taiteen puolustajia on harvassa. Muutamilla vanhan sukupolven taideihmisillä on vielä muistissa 1960-luvun Frankfurtin koulukunta, jonka mukaan viihde turruttaa ja peittoaa alleen kaiken kriittisen kulttuurin mahdollisuuden. Vielä 50-luvun Amerikassa kriittiset mediataiteilijat visioivat televisiosta, että sen ylivertaisten viestintämahdollisuuksien myötä koko kansa vihitään salamannopeasti tieteen saloihin ja yhteiskunta muuttuu rationaalisesti ohjautuvaksi. Voidaan myös kysyä, mihin taiteen itseisarvoa ja sille myönnettyä kriittistä potentiaalia ja yhteiskunnallista asemaa tarvitaan? Harvoin käytän tätä argumentti, mutta ehkä tässä on paikallaan vedota historiaan: taiteen vapauden ja itseisarvon häviäminen on historiassa johtanut useimmiten totalitarismiin. Mutta taiteen on silti puolustettava asemaansa, osoitettava merkitystään ja uudistuttava. Tässä juuri tuottajilla on avainrooli, he järjestävät taide-esityksen suhteet yleisöön, mediaan ja yhteiskuntaan.

Tuottaja työskentelee aika paljon hyötynäkökohtien ja erilaisten taiteelle asetettujen tavoitteiden täyttymisen parissa, mutta hänenkin tulee riittävästi pohtia miksi hän tuottaa kulttuuria ja taidetta, minkälaisia ääniä hän haluaa tuoda esiin. Tuottajan tulee myös vaalia taiteen mahdollisuuksia elää yhteiskunnassamme niin kiinnostuksena, harrastuksena kuin taiteena, ammattina ja vielä hyvinvointipalveluna tai vientituotteenakin.

Jyrki Simovaara, kulttuurituotannon lehtori, HUMAK Kauniainen

Kävin perjantaina Turussa

Turku on kaunis kaupunki. Kävelin perjantaina Aurajoen rantaa Euroopan kulttuuripääkaupungissa. Aurinko paistoi, ihmiset istuivat oikeaan eurooppalaiseen tapaan terasseilla siemailemassa lattea, Espresso chiodi di garofanoa (?) tai Mochaccino freddoa (?). Kesä on vasta alussa.

Asuin ylioppilaaksi tultuani kolme vuotta Turussa. Muistikuvieni Turku muistuttaa vain vähän viime viikolla kohtaamaani kuhisevaa kulttuurikaupunkia. Muistan kyllä taidemuseon, teatterin ja konserttitalon, jossa kävin kuuntelemassa nuorta Karita Mattilaa. Suuren vaikutuksen teki Turun linna, jota parikymmentä vuotta sitten vasta restauroitiin turistikäyttöön. Muuten muistoni Turusta ovat harmaanlaisia johtuen varmaan siitä että kesät vietin muualla. Linnankatu oli pitkä käveltäväksi ainaisessa räntäsateessa Wiklundille saakka.

Mutta juuri nyt Turussa tapahtuu. HUMAKin opiskelijat ovat mukana Turku2011 –vuoden tapahtumissa. Ja kuinka monessa! On Wiurilan varjoja, pimeitä otuksia ja pohjoismaalaisia ääniä. Kiitos Erika Åsille ja Helena Ketoselle jotka osana opintojaan ovat tehneet koosteen HUMAKin opiskelijoiden toiminnasta kulttuuripääkaupunkivuoden hankkeissa. Kts. Turku2011-liite .

En olisi viime viikolla kävellyt aurinkoista Linnankatua, jos en olisi HUMAKilainen. Kulttuurituotannon koulutusta antavat kampukset sijaitsevat eri puolilla Suomea, ja pääsen työssäni näkemään kulttuuria ja kaupunkeja eri puolilla maata. Myös opiskelijat voivat opiskella kaikilla kampuksilla. HUMAKin verkoston kautta leviävät kokemukset, ajatukset ja uudet ideat. Se on rikkaus.

Hyvää kulttuurikesää kaikille!

Katri Kaalikoski

Ammattina leikkiinkutsuja?

Voiko korkeakoulutettu aikuinen ihminen haluta leikkiä?
Onko mielikuvituksen tuomasta innosta lupa nauttia?
Mitä jos samaan leikkiin kutsutaan mukaan kravattiherroja, jakkupukutätejä, huopahattuja, rautakouria ja mutterimiehiä?
Sekoitetaan osaaminen.
Unohdetaan opitut roolit, toimialojen toimintamallit ja stereotypiat.
Heittäydytään, tempaudutaan ja keskitytään hetkeen. Yhdessä luomiseen - kun arkeen sekoitetaan ripaus leikin taikaa.

Tässä toimialojen rajapinnan herkkiä aisteja ja tarkkaa vainua, tilannetajua ja rytmin näkemistä vaativassa roolissa näen kulttuurituottajien ammattikunnan yhden mainioimmista tulevaisuudenkuvista. Lisätään siis Kaalikosken listaan:

• Kohtauttaja
• Törmäyttäjä
• Sekoittaja
• Leikkiinkutsuja
• Yhdistäjä
• Innostaja

Yhdessä leikin varjolla tutustumalla mahdollistetaan erilaisten kulttuuristen sisältöjen, mahdollisuuksien ja jopa konseptien innovatiivista tuomista uusiin, tällä hetkellä epätodennäköisiin yhteyksiin. Aktiivisessa kohtauttamisessa nähdään tutkimuksissakin merkittävää potentiaalia erityisesti luovan alan osaajien tuomisessa osaksi muiden toimialojen prosesseja. Esimerkiksi tulevaisuudentutkimuskeskuksen kehitysjohtaja Olli Hietanen esittää[1] tärkeäksi toimenpiteeksi luovien rajapintojen ja harkitun sattuman hyödyntämistä. Hänen mukaan uusia liiketoimintamahdollisuuksia voidaan kehittää perinteisten vahvuuksien ja liiketoiminta-alueiden rajapinnoilla.

Nämä kohtaamiset jäävät kuitenkin helposti tapahtumatta, juhlapuheiden tasolle, sillä aktiivista törmäyttäjää ei toimialojen rajapinnoilla juurikaan ole käytetty. Vaikka eri toimialojen tarve luoville palveluille ja tuotteille on ollut nähtävissä jo pitkään, ei se useinkaan ole realisoitunut hyödynnettäväksi osaamiseksi, konkreettiseksi yhteistyöksi tai verkostomaiseksi liiketoiminnaksi. Monialaisen tuottajuuden kehittämisnäkökulmasta tähän kysymykseen voisi vastata toimialojen rajapinnoilla työskentelevän kokoonjuoksijan kautta.

HUMAKin kulttuurituotannon tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnassa on tätä lähdetty kokeilemaan erilaisissa hankkeissa. Niissä tehdään monenlaista taustoittavaa, tutkimuksellista, aloihin syväsukeltavaa työtä, mutta eteenkin jalkatyötä kentällä. Ja sitten jäävuoren näkyvänä huippuna toimialojen rajapinnoilla tapahtuvat työpajat, joissa eri taustoilla olevat ihmiset houkutellaan kaikille tuttujen välineiden avulla leikkimään - vaikkakin tavoitteellisesti - hetki yhdessä. Kun tekeminen ei ole jäykkää ja vaikeaa syntyy yhteisiä oivalluksiakin helposti ja ihmiset tutustuvat. Sille pohjalle on siten hyvä rakentaa pitkäkestoisempaa yhteistyötä.

Nina Luostarinen
hankesuunnittelija, kulttuurituottaja (YAMK)

---

[1] Hietanen, Olli (2010). ONNELLINEN JA KESTÄVÄ VARSINAISSUOMI – eli visio ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävästä VarsinaisSuomesta, Tulevaisuuden tutkimuskeskus, eTUTU julkaisuja 2/2010, Verkkojulkaisu. s.9

Väärin tuotettu! Vai oliko?

Jokunen aikaa sitten istuskelin työtuolissani ja fiilistelin kantaesityksen ja ensi-illan jälkeisellä mielihyvällä. Taputtelin itseäni selkään ja onnittelin puolentoistavuoden urakan loppuun saattamisesta. Kyse oli Turku 2011 kulttuuripääkaupunki vuoteen kuuluvan hankkeen, Solistina Turku - 8mm, ensi-illasta. Paikallinen media oli jaellut ylisanojaan ja saimme nautiskella julkisuuden egoa hivelevästä silittelystä. Avasin Facebookin ja silmäilin viimeisiä postauksia ja siellä yksi paikallinen kollega/tuttu/opiskelija tilitti lievää sappea tekstistään tiristen turkulaisten vähäistä osuutta tuotannossa. Muuten hyvä tuotanto, mutta paikallisten vähyys teki siitä huonon vai tekikö?
Puolentoistavuoden ajan produktion kimpussa oli työskennellyt ihmisä Mikkelistä, Turusta ja Helsingistä. Idean äitinä toimi MAMK ja paikallisena toteuttajana HUMAKin Turun kampus ja osarahoittajana toimi kulttuuripääkaupunkisäätiö. Kyse ei siis ollut pelkästään paikallisesta tuotannosta vaan valtakunnallisesta toteutuksesta, niinkuin kulttuuripääkaupunkituotantojen kuuluukin olla. Onhan Turku Euroopan, eikä vain Länsi-Suomen kulttuuripääkaupunki.
Tuottajan rooli on usein julkisuudelta näkymätön. Kulisseissa puurtava moniosaaja ei pääse patsastelemaan julkisuuden loisteeseen samallalailla kuin esiintyvät taiteilijat. Solistina Turku hankkeessa oli monia "staroja", Mikkelin kaupungin orkesteri, teoksen säveltäjä ja myös huomattava määrä tavallisia turkulaisia, jotka olivat luovuttaneet henkilökohtaista filmimateriaaliaan kaiken kansan nähtäväksi. Tähtiä oli siis useita ja tuottajat saivat kukituksensa onnistuneena tuotantona. Tuottajan rooli onkin nähtävä taustavaikuttamisena. Kun kaikki toimii ja tuotanto onnistuu, kulttuurituottaja voi skoolata juhlamaljansa tyytyväisenä kaikessa hiljaisuudessa omassa työhuoneessaan.

www.turku2011.fi/solistina-turku

Teatterin keinoin sortoa vastaan

HUMAK on mukana eurooppalaisessa Forum Theatre –hankkeessa, jossa yhdessä tanskalaisten ja brittipartnerien kanssa etsitään keinoja ehkäistä nuorten syrjäytymistä ja koulunkäynnin keskeyttämistä. Näihin haastaviin ja eri maita yhdistäviin ongelmiin haetaan apua forum-teatterin keinoilla. Hankkeessa koulutetaan nuoriso-ohjaajia, kulttuurituottajia, opinto-ohjaajia ja opettajia käyttämään forum-teatterin menetelmiä heidän työskennellessään nuorten kanssa. Ohjaajien kurssituksen lisäksi kokoamme käsikirjan toimivista tavoista käyttää forum-teatteria nuorten kanssa työskentelyyn.

Forum-teatterin lähtökohtana on ajatus teatterin ja taiteen yksilöä ja yhteisöä voimaannuttavasta vaikutuksesta. Teatterimuodon luojana pidetään brasilialaista teatteriohjaajaa ja kansalaisaktivisti Augusto Boalia (1931–2009). Itse asiassa forum-teatteri on vain yksi osa tai menetelmä sorrettujen teatteriksi (the Theatre of Oppressed) nimetystä Boalin kehittämästä teatterin alalajista.

Ajatus osallistavasta teatterista syntyi Boalille hänen työskennellessään 1960- ja 70-luvuilla Brasiliassa São Paolossa ja Argentiinassa erityisesti slummeissa asuvien ihmisten, vankien tai muiden syrjäytyneiden kanssa. Hän oli kiinnostunut työskentelemään ihmisoikeuksien puolesta, väkivallan uhrien auttamiseksi ja köyhien aseman parantamiseksi. Boalin mukaan vain itse sortoa kohdannut ja kokenut pystyy vapauttamaan itsensä siitä. Boal kokeili menetelmiään eri puolilla Latinalaista Amerikkaa eri yhteisöiden kanssa, mutta myöhemmin myös paljon Euroopassa erityisesti Ranskassa.

Forum-teatterin keskeinen pyrkimys on parantaa sortoa kokevan yhteisön tai yksilön asemaa tai tunnistaa sorto. Näytelmät ovat ns. elävästä elämästä eli pohjautuvat tosielämässä kohdattuihin tilanteisiin. Teatteriesityksessä katsoja ei ole passiivinen vastaanottaja vaan keskusteleva osallistuja, sillä näytelmän aikana yleisö voi (ja sen pitääkin) puuttua näytelmän kulkuun ja tarjota vaihtoehtoisia käyttäytymismalleja näytelmän roolihahmoille ja kohtauksille. Vaikka näyttelijöiden perusrooleja (onko hyvis vai pahis) ei voikaan kokonaan muuttaa, voi tarjota vaihtoehtoja vuorosanoiksi ja toiminnaksi. Parhaimmillaan yleisön jäsen hyppää lavalle näyttelemään roolin haluamallaan tavalla.

Äkkiseltään voi olla vaikeaa yhdistää Latinalaisen Amerikan ongelmia ja niiden ratkaisuja 2010-luvun hyvinvointi Suomeen. Toisaalta mielessä voi pyöriä, onko teatterista sittenkään apua oikeassa elämässä kohdattuihin ongelmiin. Boal oli vakuuttunut siitä, että tämän avulla ihmiset ainakin oppivat tunnistamaan helpommin epäoikeudenmukaisuuden, sorron tai alistamisen. Kun näyttämöllä on nähnyt ongelmallisen tilanteen ja siihen vaihtoehtoisen ratkaisumallin, voi olla helpompi puuttua vastaantuleviin tilanteisiin tosi elämässä. Mitä luulet, olisiko sinun helpompi puuttua vaikkapa koulukiusaamiseen, jos olet harjoitellut tilannetta teatterissa? Tai puolustaa rasistisen huutelun kohteeksi joutuvaa maahanmuuttajaa, kun olet nähnyt vastaavan tilanteen ratkaisun lavalla? Ehkäpä vanha sanonta: harjoitus tekee mestarin, toimii tässäkin.

Me hankkeessa toimivat olemme aika innoissamme. Maaliskuun alussa harjoittelimme menetelmää hanketapaamisessa Vejlessä Tanskassa. Esimerkit pienoisnäytelmiimme oli työstetty meidän osallistujien kohtaamista arkipäivän tilanteista. Oli aika jännää nähdä oma ”tilanne” toisten esittäminä. Näytelmien ja lämmittelyleikkien harjoittelu oli todella hauskaa ja virkistävää. Sanoisin, että yhden päivän aikana tutustuimme toisiimme paljon paremmin kuin edellisen kolmipäiväisen kokoustyyppisen tapaamisen aikana.

Tänä keväänä kulttuurituottajaopiskelijat Jyväskylässä pääsevät perehtymään myös forum-teatteriin. Syksyllä on vuorossa kurssi nuoriso-ohjaajille, opoille, opettajille ja kaikille muillekin menetelmästä kiinnostuneille. Tavoitteena on antaa yksi toimiva ohjauksen menetelmä lisää nuorten kanssa toimivien työkalupakkiin. Hankkeen vaiheita voi seurata pian avattavien nettisivujen kautta. http://www.actvise.eu/

Sanna Pekkinen, aluekoordinaattori

Jyväskylän kampus

Minun afrikkani

Kun kulttuurituotannon lehtori matkustaa maailman ääriin niin mitä hän sieltä löytää? Kulttuurituottajia. Kävin Mosambikin pääkaupungissa Maputossa tapaamassa kollegoja. Unescon paikallinen toimisto on siellä merkittävä kulttuurituottaja ja rahoittaja. Unesco tunnetaan parhaiten maailmanperintökohteista ja yksi sellainen löytyy myös Mosambikista. Ilha de Mocambique on Suomenlinnaa muistuttava linnoitussaari 1500-luvulta, jossa erityisiä haasteita kulttuuriperinnön suojelulle asettavat pienen saaren 14 000 asukasta (vrt. Suomenlinna 850 asukasta).

Maputon rantabulevardilla Unescon tyylikkäässä huvilassa (kuvassa) tapasin tapasin tuottaja, program officer Mieke Oldenburgin. Mieke on tullut Maputoon vuonna 1981 opiskeltuaan ensin taidetta ja taidekasvatusta Hollannissa. Hän on työskennellyt eri maiden lähestystöissä, YK:ssa ja nyt Unescossa. Hän on ollut mukana monessa: tukemassa käsityöyrittäjiä, kouluttamassa sodasta palaavia nuorukaisia siviiliammatteihin, tukemassa paikallisia taiteilijoita, taidelaitoksia ja taidekoulutusta. Myöhemmin hän kouluttautui myös kulttuurihallinnossa ja työskenteli viisi vuotta Hollannin kulttuurihallinnossa, kun lasten koulunkäynti Mosambikissa kävi liian hankalaksi sisällissodan vuosina. Mieke näkee Maputossa ja muuallakin Mosambikissa paljon mahdollisuuksia kulttuurituottajille, mutta portugalia olisi osattava. Afrikan tilannetta kulttuurituotannon alalla on pohdittu myös Arts Management Newsletterissa . Hyvinä harjoittelupaikkoina ja yhteistyökumppaneina Mieke Oldenburg suosittelee Inhambanen kaupunginosan kulttuuritaloa, jossa järjestetään asukkaille vapaa-ajan taidekoulutusta ja esityksiä. Maputolaiset taiteilijat ovat perustaneet oman kahvila-galleriansa Nucleu de Arten, joka on elävä taidekeskus. Taidekoulutusta ja myös tuottajakoulutusta on juuri ruvettu järjestämään Instituto Superiore de Artes e Culturassa. Mieke Oldenburgin omaa taiteellista tuotantoa näkee osoitteessa www.miekeoldenburg.com

Unescon nuorempaa virkakuntaa edustaa Elina Penttinen. Hän on kolmekymppinen taidehistorioitsija Helsingin yliopistosta, Sorbonnen kouluttama EU-asiantuntija ja pian myös cultural manager Jyväskylän yliopistosta. Elina on Unescossa töissä Young Professional Programmen kautta. Tämän ohjelman lisäksi Unesco tarjoaa nuorille palkallisia harjoittelumahdollisuuksia sekä Pariisin päämajassa että kenttätoimistoissa, kuten Maputossa. Näitä työ ja harjoittelumahdollisuuksia löytyy Unescon sivuilta. Elinan työ on hyvin hallinnollista ja suuri osa työstä on YKn eri järjestöjen hallinnollisen työn yhteensovittamista: ettei Unicefissa tehtäisi samoja asioita kuin Unescossa ja että YKn päämaja tietäisi mitä missäkin alajärjestössä tehdään, Raporttien lukemista ja tekemistä, ohjelmien laatimista, evaluointia ja toimistotyötä. Elina viihtyy työssään ja tulee jatkossa osallistumaan enemmän kenttätyöhön eri kulttuuritoimijoiden kanssa. Unescon Maputon toimistossa työskentelee yli 30 henkilöä, toimisto on rantabulevardin varrella Southern Sun -hotellia vastapäätä ja edessä avautuu Intian valtameri…

Jyrki Simovaara, kulttuurituotannon lehtori, HUMAK Kauniainen